torstai 19. kesäkuuta 2025

Kuvat ei taltioi mielen muistoja



 Viime viikkoa ja viikonloppua vietimme näissä maisemissa. Olin kutsunut lapset perheineen ja suureksi ilokseni lähes kaikki paikalle pääsivätkin. Yksi perhe ei päässyt ja heidän syynsä kotiin jäämiselle oli enemmänkin jännittävä kuin harmittava: perhe odottaa hetkenä minä hyvänsä uuden perheenjäsenen syntymää. Ajatuksemme oli heidän luonaan ja ajattelemme, että jos seuraava kokoontuminen meille suodaan, silloin hekin ovat paikalla.

Ydinperhettämme alkaa olla kolmisenkymmentä henkeä, eli lapsia, heidän puolisot/ystävät ja lastenlapset. On siis pieni ihme, että lähes kaikki pääsevät yhtä aikaa paikalle.

Olemme viettäneet jo useat ikimuistoiset perhejuhlat kuvien mökissä, Puulan Joutsenessa. Tekemistä rannassa ja järvellä riittää kaikille. Tällä hetkellä tosin mökin majoituskapasiteetti ei enää perheellemme riitä, joten mökkiöitä vaihdellen kaikki halukkaat saivat siellä yöpyä.

Levollisen kauniita puitteita tärkeämpää minulle oli jälleen kerran huomata, miten lapset pitävät sisaruksistaan huolta. Tarkoitan juuri näitä aikuisia omia lapsiani. He elävät sisarustensa iloissa ja suruissa mukana ja kantavat vastuuta.

Myös vanhaa äitiään ja isäänsä he kunnioittavat ja arvostavat kauniisti. Siitä tulee mieleeni Raamatun ikuinen lupaus: "kunnioita isääsi ja äitiäsi, jotta menestyisit ja kauan eläisit maan päällä".


tiistai 13. toukokuuta 2025

Vapaapäivät raivaussahan seurassa

 Sain viettää kaksi lämmintä ja aurinkoista vapaapäivää mielipuuhassani - raivaamassa tai raivoomassa, kuten savolaiset näillä seuduin sanoo. Toki raivaamisen lomassa ehdin tehdä paljon muitakin ulkohommia. Nyt on kovin tyytyväinen mieli, kun pöllit ja rangot on saatu latoon sisälle ja sopivaa puutyötä on ladossa tarjolla valtaisasti.

Pitkittynyt kevät on suonut minulle useita hyviä metsätyöpäiviä ja sekapuurankaa on kertynyt polttopuutarpeiksi reilusti. Olemme moottori- ja raivaussahan lisäksi käyttäneet käsisahaa ja vesuria ja ihan ehtaa ihmistyövoimaa rankojen kuskaamiseksi pihan latoon. Isäni olisi käyttänyt ilmaisua "kartanolle", silloin kun tarkoitetaan pihapiiriä asuinrakennuksen läheisyydessä. En muista näiden kymmenen maallaolo vuoden aikana koskaan aikaisemmin olleen tähän aikaan vuodesta näin hyvä polttopuutilanne puuladossa. Kasvavat pinot vain lisäävät intoa puiden haaksimiseen.

Tänään raivasin "kaivopuistossamme". Nimi on Papan antama talon luoteispuolella olevalle lehtikuusitaimikolle, mikä on istutettu entiseen lehmihakaan, eli käytännössä entiselle pellolle. Keskellä aluetta on myös kaivo. Isäni istutti pellolle n. 40 vuotta sitten lehtikuusta ja kuusta. Viitisen vuotta sitten raivasin aluetta viimeksi ja jätin paljon "armopuita" kasvamaan siltä varalta, että jokunen kasvatuspuu keksii kasvaa kieroon tai tulee joku muu turma. Nyt tilanne olikin se, että lehtikuusien tarvitseman väljän kasvupaikan turvaamiseksi sain kaataa useamman kauniin kuusen. Alueen takareunassa oli lisäksi valtaisiin mittoihin ehtinyttä haapaa, leppää ja koivua, joista riittää karsittavaa ja poiskuljetettavaa polttopuuta. Karsimisella ei ole kiire, haitta on lähinnä esteettinen. Pääasia, että alue saadaan raivattua ja harvennettua valoisammaksi.

Raivaussahahommat on kyllä tällä hetkellä ulkopuuhista mieleisintä. Olen laistanut pihatöistäkin, kun ilmat ovat olleet suotuisat metsätöille. Ei ole ötököitä, ei liian kuuma ja puut eivät ole vielä lehdessä.

Kyllä voinnissaan huomaa, että on saanut koko päivän olla ulkona ja tehdä ruumiillista työtä. On helppo hengittää ja on virkeä ja energinen olo. Vaivihkaa olen alkanut tavoistani poiketen haaveilla eläkkeelle pääsystä. Sitten kun eläkepäivät koittaa, hommaan raivaussahan, joka käynnistyy kytkimestä, eikä tarvitse kiskoa käyntiin. Toistaiseksi vielä tarvitsen Pappaa raivaussahahommiin sen verran, että Pappa kiskaisee sahan käyntiin.

perjantai 25. huhtikuuta 2025

Mandasit eli malawilaiset munkit

 Joskus Ruoholahden aikoihin tein blogitekstin samasta aiheesta, mutta munkkien herkullisuuden vuoksi kirjoitan reseptin uudelleen ja päivitettynä.

3dl kädenlämpöistä vettä

10g hiivaa

2,5 dl sokeria

1tl suolaa

500g vehnäjauhoja

(kardemummaa, vaniljasokeria)


Sekoita kuivat aineet keskenään. Lisää vesi ja sekoita tasaiseksi. Alkuperäisessä ohjeessa ei ole mausteaineita, mutta tämänpäiväiseen taikinaan laitoin. Oikeastaan munkit ovat vallan hyviä ilman kardemummaa ja vaniljasokeria.

Jätä taikina peitettynä 4-6 tunniksi huoneenlämpöön. Älä sekoita taikinaa enää sen jälkeen.

Ota kuumaan öljyyn kahdella ruokalusikalla kokkareita. Älä tavoittele suurta kokoa - pienet ovat parhaita.

Tänään paistaessani huomasin, että apurin kanssa homma onnistuisi helpommin. Toinen kääntelisi kattilassa olevia palleroita ja nostelisi pihdeillä tai reikäkauhalla valmiit munkit pois ja toinen työstäisi taikinasta palleroita kattilaan. Munkit kypsyvät todella nopeasti.

Koska taikinassa on makeutta riittämiin, ei sokerointia enää kaipaa.

Minulla oli kuvakin valmiista munkeista, mutta se ei ole yhtään edukseen, kun päästin öljyn liian kuumaksi. Vaalean ruskea olisi juuri oikea väri näille leivonnaisille.

tiistai 25. helmikuuta 2025

Kun aika pysähtyy

Olin jokin aika sitten naapurimme hautajaisissa. Olin tuntenut hänet koko ikäni. 

Hautajaisissa aika pysähtyy hetkeksi. Meille on tarpeellista pysähtyä välillä pohtimaan omaa katoavaisuuttamme. Elämän itsestäänselvyys murenee aika olemattomaksi jylhää arkkua katsellessa.

Tekee hyvää välillä hiljentyä, pukeutua suruvaatteisiin, painaa pää ikuisuuden Kuninkaan edessä.

Kyyneleet kertovat, kuinka meille tekee kipeää, kun kauniiden muistojen luominen tämän lähteneen ihmisen kanssa nyt päättyy.

Nykyäänkin on hyvin vähän paikkoja ja tilanteita, joissa voi kokea itkemisen hyväksytyksi.

Hautajaisten tutut rutiinit tuovat meille turvallisuudentunnetta ja kokemuksen, että me hallitsemme kuoleman aiheuttamia muutoksia elämässä, eikä kuolema saa meidän elämänrutiinia pois raiteiltaan.

Koin, että jokainen vieras käsitteli omalla tavallaan tämän läheisen ja tärkeän ihmisen poislähtöä. Suurimpana ajatuksena varmasti kiitollisuus siitä kaikesta mitä oli.

Ihmisen koko elämäntyö ikäänkuin kelataan  läpi tuossa tilaisuudessa.

Aika harvoin olen törmännyt hautajaisissa ylisanoihin. Voihan jonkun mielestä olla kehuskelua ja jälkiviisautta, kun muistellaan lähteneen hyviä tekoja ja luonteen miellyttäviä piirteitä. Kun kaikki hyvä ihmisestä kerrotaan kerralla, voi olla paljon kaunista sanottavaa. Ei erehdysten ja virheiden muistelemisessa ole mitään rakentavaa. Toki lähteneen luonteessa ilmenneet särmät ovat nekin elämisen rikkautta ja niiden mainitseminen ei ihmisen muistoa himmennä.

Tämä ajasta ikuisuuteen siirtynyt oli monelle tärkeä ja rakas. Hän välitti ympärilleen aitoa välittämistä, huolenpitoa, iloa ja vieraanvaraisuutta - anteliaisuutta unohtamatta.

Meille maallista matkaamme vielä jatkaville tuli jälleen tärkeä muistutus, josta Raamattukin mainitsee. Meidän tulee laskea päivämme oikein, jotta saisimme viisaan sydämen.


Päivän rukous:

Isä, anna minulle viisautta käyttää elämän kalliit hetket niin, etten haaskaisi aikaa turhuuteen ja kylmyyteen läheisiäni kohtaan. Ohjaa päätöksiäni, että elämäni toisi kunniaa sinulle. Kiitos tästä kauniista lahjapäivästä, jonka annoit. Kiitos, että saan elää.

torstai 30. tammikuuta 2025

Onnellisuutta oudoista asioista



 Tammikuun lopun näkymät pihassa. 

Säätila ja olosuhteet kirvoittavat ihmiset keskusteluun myös tuntemattomien kanssa. Aihe on turvallinen ja yksinäinenkin saa helposti juttukaverin, kun jokainen kokee olevansa asiantuntija tässä aiheessa.

Kävin pannuhuoneessa tulta vahtimassa ja katselin onnellisena pihamaata. Olin kiitollinen omasta pihasta. Linnut elivät toimeliasta elämäänsä pihta-aidan uumenissa, Veikka-koira hipsi varovasti pallonsa perässä. Sisälle tultua katse kiinnittyi olohuoneen ikkunasta näkyvään hirsilatoon alapihalla. Harmaat hirret ovat ajattoman kauniit säällä kuin säällä. Tammi levittää oksiaan kuin suojellen. Takassa oleva tuli huokuu lämpöä. Puhtaat äitini pyykit odottavat korissa ripustamista. Uunissa paistuu ruuaksi kokonainen kana. Kissat ovat levittäytyneet nukkumaan pitkin taloa: kaksi on olohuoneen tuoleissa, yksi vakiopaikallaan pianon päällä ja Kiti-kissa on tavoilleen uskollisena Elian huoneessa oman tyynynsä päällä nukkumassa.

Tänään saan kotiin käymään perheen nuorimman lapsen, jonka blogia pidempään seuranneet tuntevat nimellä Tirtetta. Nimihän juontuu siitä, että Saara juuri puhumaan oppineena sanoi olevansa "Isin tirtetta" eli "Isin prinsessa". Tirtetasta tulikin sitten moneksi vuodeksi lempinimi Saaralle. Saara viihtyy niin hyvin opiskelupaikkakunnallaan, että hänen käyntejään kotona saa oikein odottaa.

Päivän Sana:

"Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että me saisimme viisaan sydämen." Psalmi 90:12

"Sillä hän antaa enkeleilleen sinusta käskyn varjella sinua kaikilla teilläsi." Psalmi 91:11

sunnuntai 17. marraskuuta 2024

Suuren juhlapäivän tunnelmia

 





Eilen juhlistimme tyttäremme Anne- Marin avioliiton solmimista ja pienen lapsenlapsen ristiäisiä. Juhla oli Tainionkosken idyllisessä kirkossa Imatralla.

Edellisestä suvun hääjuhlasta oli jo aikaa ja siksikin oli innostavaa kokoontua harvinaiseen juhlahetkeen. Jos minua jännitti matka juhliin ja itse tapahtuma, niin kuinkahan paljon itse hääpari ajatteli etukäteen päivästä selviytymistä!

Lähdimme täältä Kangasniemeltä tien päälle ennen puoltapäivää ja menomatkan ajoimme Puumalan kautta. Niitä maisemia emme olleet ennen nähneet ja päätimme, että kesällä on tultava katsomaan niitä upeita seutuja kaikessa rauhassa.

Matka meni hyvin ja olimme perillä ajoissa. Äidin sydäntä aina sykähdyttää nähdä lapsiansa ja nyt oli paikan päällä lähes kaikki lapset ja osa seuraavastakin polvesta.

Tainionkosken kirkon keskikäytävä on lyhyt. Sen huomasimme, kun Pappa ja morsian olivat alttarilla ennenkuin tajusimmekaan.

Aikuisia selvästikin jännitti tilaisuuden alku, mutta häävieraina olleet lapset saivat jännityksen kaikkoamaan nopeasti välittömyydellään ja energisyydellään. Mummot ja tädit olivat hyvin työllistettyjä juhlahetken ajan, kun kastemaljan vesi, elävä tuli kynttilöissä ja saarnastuoli kiinnostivat nuorimpia juhlavieraita.

Seurakunnan pappi loi tilaisuuteen omalta osaltaan lämmintä välittömyyttä. Hänen paikallisen murteen värittämä puheensa oli sydämellistä ja tuttavallista.

Olin kosketettu tästä juhlasta. Minulle tuli turvallinen olo, kun Anne-Mari on löytänyt vierelleen turvallisen kumppanin. Tavallaan luovutin sydämessäni osan äidin huolesta nuoren miehen huolehdittavaksi. Rukoushuolehtiminen jatkuu vahvana aina, mutta Anne-Marilla on nyt rinnallaan arjen ja juhlan jakaja.

Oli myös elämää rikastuttavaa tutustua vävyn isoäitiin, vanhempiin ja muihin läheisiin. Minulle tuli vahva tunne siitä, että Anne-Marin perhettä ympäröi vahva ja huolehtiva turvaverkko.

Kotimatkan ajelimme sateessa ja myrskyssä. Kotona oli kynttilävalaistus sähkökatkon vuoksi ja talokin oli jo ehtinyt viilentyä. Kun sain tulet takkaan, tuli sähkökin jo kohta takaisin.

Paljon ihania muistoja eilisen päivän hetkistä tallentui mieleeni. Päällimmäisenä on kiitollisuus elämästä.

Taivaan Isän kaikenkattavaa huolenpitoa Anne-Marin perheelle.



Kuvat: Heidi Syrjäläinen, Tainionkosken kirkko

sunnuntai 14. heinäkuuta 2024

Koskettava elämäkerta Jouppilan nelosten Helenan kertomana


Helena Jouppila ja Sanna Wallenius ovat kirjoittaneet ajatuksia herättävän kirjan "Jouppilan nelosten" sisarussarjan elämästä eritoten sisarussarjan tyttären, Helenan, näkökulmasta ja hänen kokemuksiinsa perustuen.

Vuonna 1951 Suomessa syntyi nelosvauvat, jotka olivat maan ensimmäiset hengissä selvinneet. Julkisuusmylläkkä kulki perheen rinnalla liki lasten aikuistumiseen asti. Kirja kertoo kiihkottoman rehellisesti, mitä julkisuuskuvan takana oli ja mitä perheen ulkopuoliset eivät voineet kuvitellakaan.

Lukijan myötätunto on Helenan ja hänen veljiensä puolella kiistatta. Helenan vahvuus ihmisenä tulee ilmi anteeksiantavana suhtautumisena, kun hän ilman kiihkoa ja katkeruutta pystyy muistelemaan ja kuvailemaan kokemuksiaan.

Kirja on myös oiva ajankuva. Lasten rooli perheessä, puhumisen kulttuuri ja tunteiden ilmaisu tulivat murrokseen vasta näiden lasten aikuistumisen aikoihin.

Suosittelen kirjaa lämpimästi elämäkertojen ystäville, pohjalaisesta maaseutuelämästä kiinnostuneille, lasten kanssa työskenteleville ja äideille.

Voi vain kuvitella, millaisen sisäisen taistelun Helena Jouppila on käynyt, kun on antanut kipeiden muistojen nousta pintaan kirjoittamistyön myötä. Lukijaa sykähdyttää hänen anteeksiantava ja ymmärtävä suhtautumisensa tapahtuneisiin asioihin ja niihin myötävaikuttaneisiin ihmisiin.

Kiitos, Helena Jouppila, kun rohkenit kirjoittaa ja synnyttää tämän raskaan historiasi kirjan, joka kuitenkin valaa meihin lukijoihin käsittämätöntä elämänuskoa, mikä nousee vaikeuksista huolimatta - joskus myös niistä johtuen.